Top 5

5. Lisko

Kävelen pitkin Hämeentietä kotiin. Kello on hieman vaille kolme aamuyöllä.

Jatkan Kurvissa Hämeentien yli. Tunnen kuinka joku juoksee perässäni. Tältä se aina tuntuu, hetkeä ennen. Ajattelen saman tien mitä minulla on päällä. Pitkä takki, musta mekko ulottuu polven yläpuolelle, sukkahousut ja korkonilkkurit. Kaulahuivi on kierrettynä pääni ympärille, on alkusyksy ja tulee. Askeleet takanani lähentyvät kunnes sivusilmällä näen vieressäni hahmon.

”Heiiiii-iii-iii” kuuluu laskevalla intonaatiolla vierestäni. ”Mennään sun luo syömään pastaa”, hahmo jatkaa.

En vastaa mitään vaan tiuhennan askeltani. Kysymykset eivät lakkaa: ”Kuka sä oot, mikä sun nimi on, hei mennään sun luo syömään pastaa, mä haluan sun luo syömään pastaa, miksi et vastaa”.

”Anteeksi, mut ei, mua ei huvita nyt jutella”.

Miksi pyysin anteeksi, miksi helvetissä pyysin anteeksi, ajattelen. Pyydän aina anteeksi, vaikkei pitäisi.

Miten kävellä niin nopeasti, ettei näytä juoksevansa karkuun?

”Mikä sua vaivaa, mä vaan haluan sun luo syömään pastaa hei mennään nyt”. Lisko seuraa nyt minua eikä jätä rauhaan. Vaasankadulla Lisko ottaa minut kainaloon. Työnnän hänet pois ja sanon ”Älä koske muhun.” Lisko jatkaa inttämistä, tokaisee ettei ymmärrä, miksi olen niin ilkeä. Hän haluaa vain tulla luokseni syömään pastaa. Hän jatkaa seuraamistani. Jossain vaiheessa ennen kotikatuani pysähdyn ja toivon, että Lisko jatkaisi kulkuaan ja jättäisi minut rauhaan. Hän pysähtyy myös ja tuijottaa, jatkaa pastasta puhumista. Minä kysyn miksi hän pysähtyi, hän kysyy miksi minä pysähdyin.

”Oletko sä joku hullu! Te kaikki naiset olette tuollaisia hulluja! Minä vaan haluan tulla sinun luoksesi syömään pastaa! Ja sinä sanot, että haluat kävellä yksin kotiin! Ei! Oot niin sekasin! Hullu! Sekopää! Sekopäitä kaikki!”

Otan juoksuaskeleet Liskon ohi, kipitän kotikadulleni, avaan porttikongin ja lyön sen kiinni niin nopeasti kuin mahdollista. Liskon sormet ovat jäädä porttikongin väliin. Vihdoin saan olla rauhassa. Lisko jää paukuttamaan ja potkimaan porttikonkia ja huutaa edelleen. Toistaa karjaisu toisensa perään, kuinka hullu olen, koska pelkään häntä.

Menen sisälle kotiini, keitän pastaa, oksennan.

4. Sohvamies

Olen ostanut sohvan. Ostin myös erillisen miehen ja pakettiauton kuljettamaan sen minulle kotiin.

Mies on keski-ikäinen, ehkä hiukan nuorempi kuin vanhempani. Mies puhuu tutulla murteella, savoa, tiedän. Savolaisten kanssa alan myös puhua savoa. Juttelemme autossa niitä näitä. Kerron pitäväni vanhoista huonekaluista. Pian käy myös ilmi, että hän on vain vuoden nuorempi isääni. Mies kysyy onko minulla perhettä. ”Ei, todellakaan!” nauran.

Yhtäkkiä tilanne käy tukalaksi. Tunnelma muuttuu paksuksi.

Miehessä on jotain outoa ja kenties hieman epämiellyttävääkin. Nyt mies on silminnähden hermostunut, ajaa vääriin liittymiin risteyksissä ja raitiovaunukiskoilla. Nauran toivoen olevani rauhoittava; kaikille tapahtuu keskustassa ajaessa joskus niin. En halua tehdä tilanteesta vaivaannuttavampaa kuin se jo on. Vatsaani kasvaa möykky. Yhtäkkiä haluan ostamastani miehestä eroon.

Mietin mitä tein, mitä minulla on päälläni. Takkini on auki, collegepaidassani lukee ”Kiss the boys and make them cry”. Kotona kannamme sohvan huoneeseeni. Mies haluaa käyttää vessaa. Ohjaan hänet vessaan ja kaivan sillä aikaa miehelle maksua lompakostani. 50 euroa, kuten sovimme. Kun mies tulee vessasta tyrkkään rahat hänelle käteen ja juoksen rappuun hänen peräänsä pistämään porttikonkia ja rapun ovea kiinni. Mies tekee lähtöä verkkaisesti, ja möykky vatsassani kasvaa kasvamistaan. Tiedän jo mitä on tulossa. Se tuntuu aina tältä, jollain tavalla samalta. Ennen kuin mies sulkee auton ovensa hän nousee takaisin pystyyn. Hymyilee, mittailee minua päästä varpaisiin. Tajuan, että hän on mittaillut minua päästä varpaisiin koko matkan.

”Olisinhan minä toki sinun kanssa kahvillekin lähtenyt, oot niin simpsakka tyttö.”

En tiedä mitä vastata. Maksoin tälle miehelle juuri 50 euroa, päässäni jyskyttää. Tekee mieli itkeä.

”No jos ei nyt sentään” vastaan ja nauran.

Menen takaisin sisälle, juoksen huoneeseeni, kurkkua kuristaa. Vatsassani on edelleen ylimääräinen möykky. Hypin, heilun, möykky ei lähde pois. Sadattelen.

Miksi nauroin.
Miksi helvetissä nauroin.

Sohva on keskellä huonettani ja muistuttaa miehestä. Juoksen ulos (sillä tässä tarinassa juoksen paljon, joskaan en pakoon miehiä, vaan itseäni). Menen ja ostan tupakkaa. Poltan savukkeen toisensa jälkeen, kävelen hermostuneesti ympäri Kalliota.

Muutaman viikon päästä myyn sohvan.

3. Hector

Olen tavannut miehen muutama viikko takaperin. On vappu. Viestittelemme toisillemme niitä näitä, kuten olemme viestitelleet ensitapaamisen jälkeenkin. Mies on työtön, hellyyttävä ja kiltti. Hän puhuu äidistään rakastavasti. Kun kaverini lähtevät baariin, minä päätän mennä Hectorin luokse. Katsomme televisiota ja juomme rommia. Tuntuu, että Hector pitää minusta enemmän kuin minä pidän hänestä. Jossain vaiheessa Hector ehdottaa, että hän kaataisi sohvan sängyksi ja kävisimme maaten. Mietin mitä minulla on päälläni. Kohta ei mitään. Tai ainoastaan Hector.

Suutelemme, riisumme vaatteet. Hector on lihaksikas, ja hänellä on tatuointeja rinnassa, käsivarressa ja selässä. En uskalla katsoa tatuointeja lähemmin, en kestäisi sitä myötähäpeää, jos niissä lukisi jotain tyhmää. Tällaista se on, kun ei tunne ihmistä hyvin.

Hectorin suu on märkä ja kuuma, vartalo jännittynyt. Harrastamme sellaista tylsää ja pateettista seksiä niin kuin kaksi toisilleen lähes tuntematonta yksinäistä ihmistä harrastaa. Tuntuu hyvältä, kun joku koskee. Pian Hector koskee kuitenkin liikaa. Hän hihittää. Korviini sattuu. Hector kertoo ettei ole koskaan nähnyt, että nainen käyttäytyisi sängyssä näin, että naiselle kävisi sängyssä näin. Hector jatkaa koskettelua, minusta ei tunnu enää mukavalta. Pyydän, että voisimme vain nukkua. Olen väsyneempi kuin väsynyt.

Mutta Hector ei ole saanut tarpeekseen. Itsestään kyllä, mutta hän painelee ja puristelee minua ja katsoo minua kuin olisi saanut uuden lelun, jolle tapahtuu asioita, jos vain koskee oikeisiin kohtiin. Minua ahdistaa, alan itkeä. Hector kysyy mikä vikana. Kerron asioita, joita en kerro muille. Hector halaa ja sanoo, että hän kyllä ymmärtää. Kamalaa, että naiset joutuvat kokemaan tuollaista. Luulen, että nyt alamme nukkua, käännyn pois Hectorista, Hector kietoutuu ympärilleni.

Jossain vaiheessa Hector alkaa jälleen koskea minua, ja vaikka sanon ei, hän vaan hihittää: ”Kerran vielä!”. Hector ei lopeta. Nousen sängystä ja sanon, että minun on parempi nyt lähteä kotiin. Kerään tavarani, Hector istuu sängyn laidalla eikä ymmärrä mikä meni vikaan. Paukautan asunnon oven kiinni. Kello on kuusi, ulkona sarastaa, linnut laulaa, istun Sörnäisten vankilan porteilla. En palaa tänne enää koskaan.

2. Syksy

Bileet.
Poika.
Me tekstailtiin muutama viikko sitten.
Poika suutelee, minä sanon ei.
Rappukäytävä.
Minulla on päällä nilkkoihin asti ulottuva hame.
En halua.
Olen seinää vasten. En saa jalkoja liikkeelle, en pysty tekemään käsilläni mitään.
Sattuu.
Miksi minulla ei ole enää housuja jalassa.
Mitä tapahtuu.
Pojan käsi on minun haarovälissä
Sattuu.
”Mitä sä teet. Miksi sä teet näin.”
Kurkusta ei lähde enää ääntä.
Mutta hän huutaa.
”Vitun huora, luuletko, että sua panisin. Mulla on Vaimo!”
Poika juoksee pois.
Loisteputkivalot.
Kyyneleet.
Minä.
Nousen rappukäytävän lattialta.

Olen juuri saanut älypuhelimen, ja löydän facebookin kautta sen pojan numeron, joka on ainoa tuttuni näissä bileissä. Soitan hänelle.

Pysy mun kanssa puhelimessa niin kauan, että löydän sut, jooko. Kerron pojalle mitä tapahtui. Hävettää miten paljon itken. Poika vie minut kotiin ja kohteliaisuuttaan jää yöksi, etten olisi yksin. ”Ei sitten mitään seksijuttuja”, hän muistuttaa minua tomerasti.

Vedän yöpuvun päälleni, enkä tiedä mitä vastata.

1. Psykologi-Jari

Joka kerta on aamu, kun saavun Jarin hämärään vastaanottohuoneeseen. Väsyneenä, isossa villapaidassa istun nojatuolissa, joka on asetettu vastakkaiseen nurkkaan suhteessa Jarin nojatuoliin. Jarin vastaanotolla käyminen tuntuu luovuttamiselta. Jari on minun ensimmäinen ja ainoa psykologini. Jari puhuu minusta enemmän kuin minä itse. Jarilla on paljon sanottavaa.

”Kun nainen ja mies harrastavat seksiä, he koskettavat toistensa aukkoa varhaisessa. Se on sellainen aukko, että kun sitä kerran koskee, niin se tulee mieleen aina kun sinä näet sen ihmisen ketä olet koskenut. Ja sen vuoksi ette voi enää koskaan katsoa toisianne silmiin. Se aukko tulee esiin joka kerta kun olette jatkossa toistenne kanssa tekemisissä.”

”Niin, sitä helposti käy ikäviä asioita. Olet nainen. Jos otat kontaktia miehiin, sinun täytyy vain ymmärtää, että sitten voi käydä ikäviä asioita. Jos vaikkapa kävelet tuolla Rautatientorilla ja otat ihan sitä kontaktia sillä tavalla että katsot niitä miehiä silmiin, niin siinä on sinulla heti semmoinen uhka sitten päällä, että ne miehet lähestyvät sinua. Lopetat vain katsomasta miehiä silmiin, et vain ota sitä kontaktia, niin sitten ei käy niin kuin sinulle nyt ikävästi kävi, että sinuun sillä tavalla ikävästi väkivalloin kajottiin.”

”Niin sinä kovasti nyt yrität selittää minulle, että sinä et halua olla nainen ja ottaa sitä naisen asemaa tässä yhteiskunnassa, mutta niin se on, että et sinä voi paeta naiseuttasi. Se on sinussa, miten sinä pukeudut, se on sinussa miten sinä käyttäydyt. Et sinä sitä pakoon pääse. Vaikka kuinka haluaisit. Voit tietenkin aina haluta, mutta se ei onnistu.”

”Miehet ja naiset. Ne ovat vähän kuin U.S.A. ja Afganistan. Tiedäthän sinä että siellä ne Lähi-Idässä sotii ja sotii ja sotii. Ja se ei kuule koskaan lopu se. Samalla tavalla se on miesten ja naisten välillä. Ei U.S.A. lopeta menemästä Afganistaniin. Tai kyllä saa paljon tapahtua maailman historiassa, että niin käy.”

Seitsemännellä kerralla uskallan sanoa Jarille, että minusta tuntuu ettei minun tarvitse enää tulla hänen vastaanotolleen.

”Sehän on hyvä!” Jari vaikuttaa lähes innostuneelta, ensimmäistä kertaa näen Jarin hymyilevän.

Katson häntä typertyneenä. Tunteeko hän nyt onnistuneensa.

En palaa tänne enää koskaan.

>

>
Creamy Fresh
Felicia Jansson
>

<

<
Immigrants and Animals
Leena Kuusisto
<

text

Elina Tervonen
on Livejournal -sukupolven lapsi, joka uskoo, että parhaat ystävät voi löytää Internetistä.

img

Laura Matikainen
on graafinen suunnittelija, joka doodlailee yleensä selvittääkseen ajatuksiaan.